Hiljaisuus

Vielä hetki sitten heräsin aamuisin häntäsi rummutukseen, pyyhin kuolaasi kasvoiltani ja komensin sinua pois jaloistani pyörimästä. Nyt, kun et enää rummuta, nuole ja ole kokoajan jaloissa, toivoisin että tekisit niin. Täällä on aivan liian hiljaista. Täältä puuttuu vain yksi, mutta tuntuu kuin olisin menettänyt tuhansia. Mikään tai kukaan ei voi sinua korvata, eikä paikata tätä aukkoa maailmassani. Eikä tätä kaipuuta voi sanoin kuvailla. Tiedän, että sinun on nyt hyvä olla. Siellä missä olet ei ole kaulapantoja eikä aitoja, siellä voit uida mielinmäärin ja syödä tuhansittain porkkanoita, siellä olet vapaa.

Kun tulit meille kesällä 2007, huomasin pian jotain outoa. Joit ja pissasit normaalia koiranpentua enemmän ja asiaa alettiin tutkia. Monen virtsatulehduksen jälkeen tehtiin tarkempia tutkimuksia ja sinulla todettiin paha munuaisten vajaatoiminta. Tuolloin sinun ennustettiin elävän korkeintaan 1,5-vuotiaaksi. Elämämme oli jatkuvia kontrollikäyntejä Pieneläinsairaalassa ja pelkoa tulevasta. Pian kuitenkin totesimme, että se aika tulee joskus ja päätimme nauttia ajasta kanssasi ja taata sinulle onnellisen elämän.

Elämä kanssasi oli hyvin värikästä, paljon itkettiin ja vielä enemmän naurettiin. Kaiken sinä tuhosit eroahdistuksissasi, mutta kaiken olet saanut anteeksi. Noin kilttiä ja ihmisrakasta koiraa tuskin on toista. Niin lempeää katsetta ei ole kellään muulla.

Syyskuussa 2009 luulin sinun kuolevan. Kun ajoin kohti Viikkiä, makasit etupenkillä ja tuijotit harmailla silmilläsi. Eläinlääkäri ehdotti piikkiä tai tehohoitoa. Päädyimme tehohoitoon, vaikkei lääkäri uskonutkaan sen auttavan. Seuraavana päivänä puhelin soi puoliltapäivin. Eläinlääkäri soitti ja käski hakea sinut pois, koska he eivät pärjänneet kanssasi. Moneen kertaan olen eri eläinlääkäreiltä kuullut, että sinun munuaisillasi ei pitäisi olla hengissä. Päällepäin olit niin terveennäköinen ja virkeä, ettei kukaan uskonut sinun olevan niin sairas.

Nyt kun miettii paria kuukautta taaksepäin, huomaan sinun pikkuhiljaa hiipuneen. Hännänheilutus vaimeni ja innostus hiipui. Ruokahalu vaihteli, välillä söit huonosti ja välillä hirveällä innolla. Se, että aina virkistyit ja vointisi koheni, antoi ymmärtää asioiden olevan paremmin. Maanantaina eläinlääkärikäynnin jälkeen vasta tajusin, kuinka sairautesi oli jo edennyt. Sitten sinäkin luovutit. Keskiviikkoaamuna tein ehkä elämäni raskaimman päätöksen ja saattelin sinut viimeiselle matkallesi. Loppuun asti olin luonasi, rapsuttelin ja juttelin. Tuskin koskaan olen näin paljoa itkenyt ja kaivannut. Järki sanoo ratkaisun ja ajan olleen oikea, mutta sydän ei vielä luovuta.


Nola 2.6.2007-13.4.2011